Kirjoittaja Jarno Lappalainen, Espoo

Päätöksentekijän asema ei ole aina kovin helppo. Edistystä pitäisi saada aikaan, mutta isoihin hankkeisiin liittyy aina myös isoja riskejä. Länsimetro on tästä hyvä esimerkki. Hanke on olennaisen tärkeä metropolialueen kehittämisen kannalta, mutta julkinen kritiikki on aiheellisesti kovaa, koska sekä kustannukset että aikataulu ovat jotain aivan muuta kuin mitä aikanaan päätettiin.

Länsimetro ei tietenkään ole ainoa iso projekti, jonka aikataulut ja budjetit paukkuvat. Niitä löytyy sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta, mutta julkisen sektorin kompastelusta tietysti puhutaan enemmän. En ole itse ollut päättämässä Länsimetrosta, mutta selvää on, että yleisestikin on pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että suuret rakennushankkeet eivät pysy budjetissa ja aikataulussa. Helsingin metrokin avattiin viisi vuotta alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Miten näin pääsee käymään?

Vastaus löytyy meidän kaikkien korvien välistä. Kyse on ns. suunnitteluharhasta (planning fallacy). Suunnitellessamme projekteja näemme edessämme vain oman tilanteemme erityispiirteet. Laadimme aikataulun, joka perustuu tyypillisesti optimistisiin oletuksiin siitä, että kaikki sujuu täsmälleen, kuten suunnittelimme – pienellä virhemarginaalilla ryyditettynä. Tämä ei vain oikein koskaan riitä. Suunnittelun lähtökohtana ei pidä olla oman tilanteen katsominen “sisältä käsin”. Sen sijaan on otettava ulkopuolisen näkökulma: Kuinka ennakoisit hankkeen toteutuvan, jos sinulla ei olisi mitään tekemistä sen kanssa?

Ulkopuolisen näkökulmasta ei ole mielekästä ottaa lähtökohdaksi juuri tämän hankkeen erityispiirteitä, vaan katsoa, miten vastaavat hankkeet ovat muualla toteutuneet. Tilastot vastaavien hankkeiden toteutumisesta antavat järkevän lähtökohdan ennustamiselle. Jos tilanteemme on resurssien tai olosuhteiden osalta parempi kuin muissa hankkeissa keskimäärin, voidaan ennakoida, että hanke saadaan valmiiksi nopeammin ja halvemmalla. Jos tilanne on päinvastainen, on järkevää ennakoida, että hanke valmistuu hitaammin ja tulee kalliimmaksi. Yksinkertaista periaatteessa, mutta erittäin helppo unohtaa. Suunnitteluharhaa on kuitenkin mahdotonta murtaa ilman tätä tarkastelua.

Suunnitteluharha on vielä vaikeampi ongelma silloin, kun asiasta päättävät ovat eri henkilöitä kuin ne, jotka projektin suunnittelevat ja päättäjille myyvät. Harhan murtamiseen ei tällöin ole suunnittelijoilla välttämättä oikein edes intressiä. Pitäähän projekti saada liikkeelle, joten miksi tuhlata energiaa mahdollisista takaiskuista ongelmointiin. Tähän ei sinänsä sisälly välttämättä mitään pahantahtoisuutta tai huijaustarkoitusta. Tämä nyt vain on luonnollinen tapa ihmisille toimia.

Kuntapäättäjällä on siis hankala tilanne. Hän ei itse suunnittele suurta projektia, vaan ainoastaan päättää siitä. Päättäjällä on kuitenkin lopulta vastuu.

Hyvän kuntapäättäjän täytyy tunnistaa meidän jokaisen korvien välissä asuvat heikkoudet rationaalisessa ajattelussa. Siksi aina täytyy pysähtyä miettimään, millaiset edellytykset päätöksentekoon on annettu: Onko tarjolla kaikki päätöksenteon kannalta olennainen tieto vai onko esitetty vain toteuttajien erinomaisuuteen nojaava optimistinen arvio aikataulusta ja kustannuksista?

Data on tässäkin ystävä. Tilastotieto vastaavien projektien toteutumisesta muualla voi pelastaa veronmaksajat paljolta pahalta mieleltä ja yllättäviltä lisäkustannuksilta. Jos dataa ei ole saatavilla, on sitä vaadittava. Sitähän varten kunnissa päätökset valmistellaan. Riittävien tietojen vaatiminen on päättäjien itsensä tehtävä. Vastuu tietopohjaisen politiikan tekemisestä on päättäjien itsensä käsissä.

 

Teksti on alunperin julkaistu Jarno Lappalaisen blogissa.

JAA: Email to someoneShare on FacebookTweet about this on Twitter