Kirjoittaja Tommi Liinalampi, Jyväskylä

Kun julkinen talous on tiukilla, niin monesti esitetään ratkaisuksi säästöjä. Mutta mikä oikein on ”säästö” ja miten se on laskettavissa? Onko kyse lyhyen vai pitkän aikavälin säästöstä? Ja puhutaanko julkisen talouden vai laajemmin kansantalouden säästöistä?

Käsitettä ”säästö” on liian vähän problematisoitu. Joissain tilanteissa kyse on puhtaasti julkistaloudellisista säästöistä. Menoja siirretään joko kotitalouksien maksettavaksi tai kauemmas tulevaisuuteen. Silloin kun nämä toimet eivät tehosta kansantalouden toimintaa tai edistä pidemmän aikavälin hyvinvointia, niin nämä on voitava kyseenalaistaa.

Moni puolue on kuntavaalien alla vannonut panostavansa varhaiskasvatukseen. Kuitenkin aiemmat teot ovat ristiriidassa näiden puheiden kanssa. Kun päivähoito-oikeuden rajaamisen mahdollistava lainsäädäntö tuli voimaan kaksi vuotta sitten, niin moni kunta otti kyseisen rajaamisen käyttöön. Jos toinen vanhemmista on kotona, niin lapsella ei rajaamispäätöksen myötä ole oikeutta täysipäiväiseen julkiseen päivähoitoon.

Päivähoito-oikeuden rajaaminen on hyvä esimerkki lyhytaikaisesta säästöstä, joka voi muuttua kustannuksiksi tulevaisuudessa. Rajaaminen jättää osan syrjäytymisvaarassa olevista vaille kokopäiväistä päivähoitoa ja vaikeuttaa lasten vanhempien töihin paluuta.

Chicagon yliopistossa tehdyn tutkimuksen (Chicago 2010) mukaan päivähoidon panostukset maksavat itsensä seitsenkertaisena takaisin, silloin kun kyse on syrjäytymisvaarassa olevista nuorista. Taas erään kotimaisten tutkimuksen (Kajanoja 2000) perusteella yksi ennen työikää syrjäytynyt henkilö aiheuttaa julkiselle taloudelle yli 400 000 euron ja kansantaloudelle peräti 700 000 euron kustannukset.

Näiden tosiasioiden ohella on huomioitava toimenpiteen vaikutukset työn vastaanottamiseen. Kotimaisen tutkimuksen (Matikka, Harju, Kosonen 2015) mukaan verotuksen tasoakin tärkeämpi työhalukkuutta lisäävä tekijä on päivähoitomahdollisuuksien tarjonta. Jos osaava työvoima ei päädy parhaalla mahdollisella tavalla yhteiskunnan palvelukseen, niin aiheuttaa se tätä kautta myös kansantaloudellisia menetyksiä.

Vaikuttaisi siltä, että varhaiskasvatuksen säästöpäätöksissä on unohdettu tietopohjainen päätöksenteko. Niin on käynyt myös monien muiden kuntapoliittisten päätösten kohdalla, kuten joukkoliikenteestä tehtävien päätösten kohdalla. Julkinen toimija on näissä kysymyksissä keskittynyt optimoimaan oman taloustilanteensa, mutta vyöryttänyt kustannuksia yksityisille kotitalouksille.

Niin kunnallisessa kuin valtakunnallisessa päätöksenteossa on nostettava keskiöön tietopohjainen päätöksenteko, joka pohjautuu kestävälle ja kokonaisvaltaiselle talousajattelulle. Tällöin julkistaloudellisia päätöksiä tehtäessä on huomioitava niin ihmisten kuin ympäristön pidemmän aikavälin hyvinvointi.

Ratkaisukeskeisenä talousrealistina ymmärrän, ettei rahaa sada taivaalta. Julkista taloutta on uudistettava, jotta meillä olisi hyvinvointivaltio myös tulevaisuudessa. Kaikkein vähiten meillä on kuitenkin varaa huonoihin päätöksiin, joilla ei ole mitään tekemistä tutkitun tiedon kanssa.

Lähteet:

Kajanoja, J. 2000. Syrjäytymisen hinta. Teoksessa Heikkilä, M. & Karjalainen, J. (toim.) 2000. Köyhyys ja hyvinvointivaltion murros. Gaudeamus Helsinki 2000, 233– 236.

Heckman J J, Moon S.H., Pinto R., Savelyev P., Yavitz A. (2010) A New Cost-Benefit and Rate of Return Analysis for the Perry Preschool Program: A Summary.

Matikka Tuomas, Harju Jarkko, Kosonen Tuomas (2015). Tuloverotuksen vaikutus työn tarjontaan. Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 5/2016.