Ilmastonmuutoksesta ei saa enää olla hiljaa. Siitä täytyy puhua päivittäin ja kaikissa yhteyksissä, sillä se muuttaa aivan kaiken elämässämme. Ilmastotutkijoiden johtopäätös on karu ja heidän täytyy läväyttää tieteen huolestuttavat tosiasiat meille riittävän kirkkaasti päin naamaa.

Erityisesti poliitikkojen on sisäistettävä totuus, ja toteutettava korjaavat toimenpiteet. On liian helppoa piiloutua käsittämättömien lukujen tai hienonkuuloisten hopealuotiratkaisuiden taakse. Gigatonnien päästökaupasta tai tulevaisuuden puhtaista teknologioista on helppo puhua, mutta kun ymmärtää mittaluokat ja konkretian vaikeuden ymmärtää, että mitään helppoja ratkaisuja ei ole.

Ilmastonmuutoksen torjunta ei ole ilmaista, mutta sen sivuuttaminen vasta kalliiksi tuleekin. Toki sen torjunnassa joudutaan kyllä kehittämään teknologiaa, josta voi olla meille paljonkin iloa, mutta ellemme yhteiskuntana muutu, kaikki se kehitys on turhaa. Mitä nopeammin me muutamme toimintaamme koko yhteiskunnan kattavasti, sitä vähemmän joudumme kärsimään maailmanlaajuisesti, ja sitä todennäköisemmin sivilisaatiot pysyvät pystyssä. Tämä asia täytyy saada taottua ihmiskunnan tietoisuuteen.

Hiilidioksidi, politiikka ja minä

Hiilidioksidipitoisuuden referenssinä käytetään lukemaa ennen esiteollista aikaa, ennen 1800-lukua. Silloin ilmakehässä oli 280 miljoonasosaa hiilidioksidia (280 ppm). Kun synnyin toukokuussa 1981, lukema oli 341 ppm. Huhtikuussa 2009 liityin Tieteen ja teknologian vihreiden jäseneksi, jolloin lukema oli 388 ppm. 410 ppm pitoisuus ylittynee tänä vuonna. Se on 130 ppm enemmän kuin ennen esiteollisesta aikaa, 69 ppm enemmän kuin syntyessäni. Pitoisuuden kasvu ei vain jatku, vaan se myös kiihtyy.

Mitään uutta tässä ei pitäisi olla. Kasvihuoneilmiö on tunnettu viimeistään 1800-luvun lopulta lähtien. Ilmiön vakavuus alkoi hahmottua viimeistään 1960-luvun lopulla. Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC perustettiin 1988. Maanantaina 8.10.2018 se julkaisi erikoisraportin ”Global Warming of 1.5 °C”, jonka myötä ihmiskunta alkoi ehkä ensi kertaa ymmärtää ilmastonmuutoksen vakavuuden. Tai ainakin toivon niin. Suomessa aihe on ollut kohtuullisen hyvin esillä mediassa. Ilmastovaaleihinkin ollaan heräilty, mutta näin ei valitettavasti ole kaikkialla.

IPPC:n raportin poliitikoille tarkoitetun yhteenvedon tulisi olla pakollista lukemista kaikille päättäjille, mutta miksei muillekin. Se tuo ansiokkaan armottomasti ilmi sen, miten massiivisia haasteemme ovat. Pariisin ilmastokokouksessa 2015 sovittiin, että lämpeneminen rajoitetaan 1,5 celsiusasteeseen.

Jos löisimme kaikki jarrut juuri nyt täysillä päälle, niin että päästöt ovat nollassa kymmenen vuoden kuluttua, emme ehkä ylittäisi 1,5 asteen rajaa. Käytännössä kukaan ei ole lyömässä jarruja päälle, joten menemme yli. Todellisuudessa ilmastomme tulee lämpenemään paljon enemmän. Tämä ei tarkoita, että kaikki toivo pitäisi heittää. Asteen kymmenyksilläkin on kuitenkin valtavasti merkitystä. Tiedämme jo nyt, että jo kahden asteen lämpeneminen on merkittävästi haitallisempaa kuin puolentoista.

Emme siis pääse ihannetilaan, mutta voimme vaikuttaa todella ratkaisevasti siihen, kuinka kurja se tila on, johon päädymme. Joka tapauksessa ekosysteemit niin maalla kuin merissä kärsivät, erityisesti hyönteislajeja katoaa paljon, sään ääri-ilmiöt, kuten rankkasateet, tulvat ja kuivuus lisääntyvät alueellisesti vaihdellen, ruoka- ja vesivarmuus heikkenee, ihmisiä joutuu ilmastopakolaisiksi. Eri haittavaikutukset voimistavat toisiaan kurittaen erityisesti köyhimpiä valtioita, mutta taloudelliset tappiot ovat valtavat maailmanlaajuisesti, puhumattakaan inhimillisestä tuskasta.

Jotakin sentään tapahtuu. Katowicen ilmastoneuvotteluissa Puolassa joulukuussa 2018 sovittiin velvoitteista raportointiin ja seurantaan. Lisäksi maiden on päivitettävä päästövähennyssitoumuksensa vuoteen 2020 mennessä. Ensimmäinen globaali tarkastelu päästövähennysten riittämisestä tehdään vuonna 2023.

Massiivinen muutos kohtaa tietenkin massiivista muutosvastarintaa. IPCC:n raportti tarjoaa valtavan hienon esityksen ilmastonmuutoksen todellisuudesta haasteineen lukujen kera. Valitettavasti se tarjoaa se nähtävästi myös harhaanjohtavia pakokeinoja niille poliitikoille, jotka haluavat tulla harhaanjohdetuiksi. Nostan näistä esiin kaksi pahinta: hiilidioksidin talteenottoteknologioihin hirttäytyminen ja ydinvoiman väheksyminen.

CCS, lupauksia vailla totuuspohjaa?

Hiilidioksidin talteenotto ja varastointiteknologia (CCS) nostetaan IPCC:n raportissa valtavaan rooliin, vaikka sen soveltuvuudesta laajamittaiseen käyttöön ei ole läheskään riittävästi näyttöjä. On arvioitu, että CO2:n poistaminen suoraan ilmakehästä maksaa nykyisin 600 dollaria per tonni (direct air capture, DAC), ja voisi tulevaisuudessa laskea alle 100 dollariin. Maailmalaajuiset vuotuiset hiilidioksidipäästöt ovat kuitenkin noin 35,5 gigatonnia, eli koko tuon määrän poistaminen maksaisi sitten joskus tulevaisuudessa 3550 miljardia dollaria, mikä on noin tuplat koko maailman vuotuisista sotilasmenoista (1747 miljardia dollaria vuonna 2017).

Teollisuuden optimistisen arvion mukaan lähitulevaisuudessa CCS suoraan voimalaitoksista voisi maksaa 35 € / tonni. Kaikki päästöt eivät toki synny suoraan voimalaitoksista, mutta jos nyt oletetaan, että tähän hintaan saataisiin talteen kaikki ihmisen tuottama CO2, olisi summa 1430 miljardia dollaria, eli liki nykyiset maailman sotilasmenot vuodessa. Pelkästään näiden lukujen valossa on selvää, etteivät kyseiset tekniikat yksin ole läheskään niin merkittävä ilmastonmuutoksen hillitsijä kuin IPCC esittää. Puhumattakaan siitä, kuinka haastavaa tällainen teknologia olisi skaalata riittäviin mittasuhteisiin maankäytön ja kaivannaisten kannalta.

Hiilensitomisteknologia kehittyy aivan varmasti, ja siihen täytyy panostaa. Emme voi kuitenkaan jättää huomiotta helpointa keinoa, joka on aivan silmiemme edessä: meidän täytyy vahvistaa luonnon omaa kykyä sitoa hiiltä metsiin ja maaperään. Puita hakkaamalla emme nopeuta metsien hiilensidontaa kuin vasta muutaman vuosikymmenen kuluttua, ja tällöinkin puu tulee jättää polttamatta, ja luonnon monimuotoisuutta on varjeltava. Myös maatalouden käytäntöjä tulee muuttaa hiilinielujen kasvattamiseksi.

Ydinvoima: väheksytty vaihtoehto

Toisaalta on myös olemassa pitkään käytössä ollut tapa tuottaa runsaasti energiaa pienellä pinta-alalla. Toimiva vähäpäästöinen ydinvoima ohitetaan raportin yhteenvedossa lähes kokonaan, vaikka raportin taulukoissa esitettyjen lukujen perusteella sen määrää energiantuotannossa tulisi lisätä merkittävästi, mikäli haluamme rajoittaa hiilidioksidipäästöjä riittävästi vuoteen 2030 mennessä.

Meillä ei ole varaa olla nirsoja keinojen suhteen, vaikka poliittisesti ydinvoima ei valitettavasti ole helppo kysymys. Ydinvoima ei meitä yksin ehdi enää pelastaa, mutta sen osuutta maailmalla täytyy silti lisätä nykyisestä, eikä siitä ainakaan kannata hankkiutua eroon ennen aikoja. Erityisen tärkeä ratkaisu ydinvoima voi olla kaukolämmön tuotannossa. Kaukolämpöä on tällä hetkellä hyvin vaikeaa tuottaa vähäpäästöisesti. Siinä ydinvoimasta saattaa olla apua pienten modulaaristen reaktoreiden muodossa.

Mitä on tehtävä?

Tieto lisää tuskaa, ja vaikka asian tiedostaisimmekin, ihmisten on vaikea muuttaa käyttäytymistään. Mutta olisiko päästövähennyksiin tähtäävä maailma välttämättä ankeampi, laskisiko elintaso? Terveytemme ja hyvinvointimme tuskin kärsisi, jos kuluttaisimme vähemmän materiaa, ja kun elämässä olisi enemmän sisältöä. Jos kohdennamme kulutuksemme kestävämmin ja haemme vaihtoehtoisia tapoja nauttia elämästä, voisimme parhaassa tapauksessa päästä niiden asioiden äärelle, joista aidosti, pitkäjänteisesti nautimme. Pahimmillaan nykyinen elämäntapamme ja ympäröivä yhteiskunta lisää masennusta, ja vähintäänkin se stressaa monia.

Entä millä teknisillä toimenpiteillä pääsemme kohti päästövähennyksiä? Pureudun asiaan tarkemmin myöhemmissä kirjoituksissa. Lyhyesti: meidän täytyy toteuttaa kaikkialla kaikki mahdolliset järkevät toimenpiteet, joilla saamme vähennettyä hiilidioksidipäästöjä. Lentovero, liikenteen sähköistäminen, joukkoliikenteeseen panostaminen, energiankulutuksen pienentäminen, vähäpäästöiseen energiantuotantoon siirtyminen… Yksikään teknologia ei meitä pelasta, mutta niitä kaikkia tullaan tarvitsemaan.

Emme voi sanoa, että eihän tuolla toimenpiteellä ole kokonaisuuden kannalta suurta merkitystä, tai että Suomen päästöt ovat vain pieni osa koko maailman päästöistä. Kaikki päästövähennykset tulee toteuttaa. Ei ole olemassa yhtä kaiken korjaavaa taikatemppua. Koko järjestelmä täytyy muuttaa.

Tuomo Liljenbäck, Vihreiden kansanedustajaehdokas Varsinais-Suomesta