Poliitikot vetoavat mielellään tietoon ja tieteeseen, mutta miten tiedettä pitäisi soveltaa poliittisessa päätöksenteossa? Esimerkiksi taloustiede on niin monitulkintaista, että sieltä löytää hyvät perustelut niin elvyttämiselle kuin menokurillekin. Yksi poliitikko vaatii lääkkeeksi lamaan kohdennettuja investointeja tutkimukseen ja koulutukseen (kuten 90-luvulla tehtiin); Toisen mielestä vain menoleikkauksista ja veronalennuksista on apua (kuten nyt on tehty). Ja molemmilla on politiikalleen mielestään hyvät tieteelliset perusteet.

Poliitikot tarvitsevat tieteenlukutaitoa. Jo pelkästään tieteen tunnistaminen voi olla ei-tutkijalle vaikeaa. Tieteellistä julkaisua ei ole aina helppo erottaa poliittisesti rahoitetun ajatuspajan julkaisusta. Jo se, että poliitikko väittää tieteeseen vedoten asian olevan juuri näin tai täsmälleen noin, vihjaa puutteellisesta tieteenlukutaidosta. Hyvin harvoin tutkijat voivat olla ehdottoman varmoja tuloksistaan, vaan niihin liittyy tulkinnanvaraisuuksia ja epävarmuustekijöitä, jotka on otettava tulosten tulkinnassa huomioon. Tutkimuksista uutisoivat tiedotusvälineet ja niihin vetoavat poliitikot kuitenkin tapaavat sivuuttaa nämä epävarmuustekijät.

Usein tutkimukset antavat suorastaan ristiriitaisia tuloksia, mikä on muistettava ottaa niiden tuloksia hyödynnettäessä huomioon. Seuraava tutkimus saattaa tuoda tutkimuskysymykseen vielä kolmannenkin vastauksen. Riskinä on, että poliitikko valitsee ristiriitaisista tutkimuksista sen, jonka tulokset parhaiten vahvistavat hänen ennakkokäsityksiään, ja sivuuttaa muut.

Vaikka aiheesta kuten ilmastonmuutoksesta tai evoluutiosta vallitsisi poikkeuksellinen tieteellinen konsensus, silti niitä tutkitaan edelleen ja löydetään yhä uutta, teorioita täydentävää ja täsmentävää tietoa, joka on otettava muun muassa ilmasto- ja gmo-politiikassa huomioon. Esimerkiksi gmo-teknologian vuosia jatkunut kehitys, etenkin CRISPR/Cas9 on haastanut vanhat mielikuvat, enkä ole ainoa poliitikko, joka on sen seurauksena joutunut muuttamaan mielipidettään geenimanipuloinnin käytöstä viljelykasvien jalostuksessa. Ongelmana ovat toki edelleen kansainvälisen agribisneksen epäeettiset gmo-liiketoimintamallit, mutta se on eri kysymys.

Poliitikkojen tulisi ymmärtää myös tieteen “arvojärjestys”. Millaisiin tutkimuksiin voi luottaa, ja mitkä vaativat etsimään lisää tietoa. Onko tutkimus julkaistu arvostetussa vertaisarvioidussa kansainvälisessä tiedejulkaisussa? Onko tutkimukseen viitattu muissa tiedejulkaisuissa? Onko tutkimusaineisto edustava, otos riittävä, menetelmät asianmukaiset jne? Ovatko tilastolliset tulokset todella merkitseviä? Onko kyseessä yksittäinen tutkimus vai useiden tutkimusten tuloksia yhdistävä metatutkimus?

Ja mikä tärkeintä, poliitikot eivät saa tyytyä lukemaan tutkimuksesta tehtyä uutisartikkelia. Jos politiikkaa halutaan perustella tieteellä, silloin on luettava huolella myös varsinaiset tutkimusten tuloksia esittelevät tiedeartikkelit. Yhteen uutiseen mahtuvat vain tutkimuksen tärkeimmät johtopäätökset. Tuloksiin esitetyt varaukset ja avoimet kysymykset jäävät yleensä kertomatta. Ne on luettava alkuperäisistä lähteistä.

Uuden haasteen tieteen ja politiikan suhteelle tuo jatkuvasti voimistuva tiedevastaisuus, jota on alkanut vähitellen esiintyä myös poliittisten päättäjien keskuudessa. Kun merkittävä osa äänestäjistä vieroksuu tiedettä, myös poliitikon kannattaa profiloitua tiedekriittisenä. Kaiken maailman dosenteille ja professoreiden kesälomille on halpaa ilkkua. Poliitikkojen lisäksi myös äänestäjät tarvitsevat tieteenlukutaitoa, että osaavat arvioida poliitikkojen tieteellä perustelemia päätöksiä. Perustuvatko ne oikeasti tieteeseen vai onko tieteestä tehty politiikan keppihevonen?

Jyrki Kasvi, kansanedustaja ja Vihreiden kansanedustajaehdokas Uudeltamaalta