Osallistuimme viime viikolla Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston yhdessä järjestämille Kestävyystieteen päiville eli Sustainability Science Days -konferenssiin. Kansainvälinen tapahtuma kokosi yhteen, tänä päivänä toki online-yhteyksien välityksellä, noin 800 eri alojen tutkijaa ja sidosryhmien edustajaa pohtimaan kestävyysmurroksen haasteita otsikon ”Destruction & Creativity at the Face of Grand Challenges” alle. Olemme osallistuneet Sustainability Science Days -konferenssiin jo monena vuonna, sekä osallistujan että järjestäjän ominaisuudessa sen perustamisesta lähtien.

Kestävä kehitys jaetaan tavallisesti kolmeen osa-alueeseen, jotka voi havainnollistaa kolmioksi: taloudellinen, sosiaalinen ja ympäristöllinen kestävyys. Taloudellisella kestävyydellä tarkoitetaan sitä, että tulot ja menot ovat tasapainossa, sosiaalisella kestävyydellä ihmisten tasa-arvoista kohtelua ja heikommassa asemassa olevista huolen pitämistä, ympäristöllisellä kestävyydellä luonnon kantokyvyn huomioimista. Joskus kulttuurinen kestävyys eli eri kulttuurien tasa-arvoinen kohtelu ja uhanalaisten kulttuurien säilyttäminen, erotetaan omaksi kestävyyden ”jalaksi”, mutta useimmiten se sisällytetään sosiaaliseen kestävyyteen. YK:n Agenda 2030 -ohjelmassa kestävä kehitys jaettiin 17:ksi osatavoitteeksi (Sustainable Development Goals, SDGs), joista on tullut hyvin suosittu kehys kestävyyskysymysten tarkasteluun. Tämän vuoden Kestävyystieteen päivät keskittyivät tavoitteisiin #9: Teollisuus, innovaatiot ja infrastruktuuri ja #11: Kestävät kaupungit ja yhteisöt. Nämä molemmat aiheet ovat tärkeitä kuntapolitiikan kannalta.

Karu tosiasia on, että yhteiskunnassamme nämä kestävyyden kolme osa-aluetta eivät toteudu. Toistaiseksi pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa on keskitytty eniten taloudelliseen kestävyyteen eli valtion taloudenpitoon ja sosiaaliseen kestävyyteen eli sen varmistamiseen, että kaikilla on tasa-arvoiset mahdollisuudet hyvään elämään. Sosiaalisen kestävyyden suhteen olemme Suomessa melko hyvässä tilanteessa, mutta viime vuosikymmeninä eriarvoisuus on kasvanut. Kauimpana tavoitetilasta olemme ekologisessa kestävyydessä, kuten ilmastokriisi ja luonnon monimuotoisuuden uhkaava heikkeneminen osoittavat.

Itse asiassa globaalisti tarkastellen yksikään valtio ei ole pystynyt toteuttamaan korkeaa hyvinvointia kestävällä tavalla, kuten vuonna 2018 Nature Sustainability -tiedelehdessä julkaistu analyysi osoittaa. Meillä on huikean kokoinen haaste pienentää ekologista jalanjälkeämme. Kestävän kehityksen päivillä osallistuin konferenssihuoneeseen, jonka aiheena oli ekohyvinvointivaltio: ”Eco­welfare state? Trajectories toward wellbeing in a post-growth society”. Session puheenjohtajana toiminut professori Mikko Jalas (Aalto-yliopisto) korosti otsikossa olevaa kysymysmerkkiä: onko ekologisesti kestävä hyvinvointivaltio ylipäätään mahdollinen nyky-yhteiskunnan oletuksilla, joihin kuuluu mm. talouden jatkuva kasvu. Tätä ja muita ekohyvinvointivaltioon liittyviä kysymyksiä tutkitaan Strategisen neuvoston rahoittamassa ORSI-tutkimushankkeessa, jota Jalas vetää.

ORSI-hankkeen tutkijat Tuuli Hirvilammi ja Paula Saikkonen puhuivat erittäin kiinnostavasti hyvinvointivaltion uudistamisen haasteesta. He esittelivät keskeisenä käsitteenä ”hyvyyden kehän”, englanniksi ”virtuous circle”, johon hyvinvointiyhteiskuntamme perustuu: taloudellinen toimeliaisuus tuottaa korkean työllisyyden ja paljon verotuloja, joiden varassa sosiaaliturvaa ja palveluja voidaan ylläpitää sekä tasata hyvinvointieroja, mikä edelleen tuottaa lisää mahdollisuuksia kuluttamiseen ja lisää (materiaalista) hyvinvointia. Kaiken keskiössä on talouskasvu, joka on tämän hyvinvointivaltiosysteemimme ”moottori”. Toisaalta, kun tämä kehä lähtee pyörimään väärään suuntaan, syntyy talouden ja hyvinvointivaltion kurjistumisen noidankehä (”vicious circle”), jossa taloudellinen toimeliaisuus ja yksityinen kulutus laskevat, mikä johtaa työpaikkojen vähenemiseen ja työttömyyden kasvuun, ja edelleen yksityisen kulutuksen vähenemiseen. Tämän noidankehän välttely hallitsee usein politiikkaa ja estää uudistukset esimerkiksi kestävän kehityksen saralla.

Kuva 1: Hyvinvointivaltion toiminnan peruskehä, jonka moottorina on talouskasvu. Tämä kehä toimii ekologisen romahduksen noidankehän sisällä (Hirvilammi, 2020).

Nykyisen, kasvua moottorikseen tarvitsevan hyvinvointivaltion idean ongelma on, että tosiasiassa se toimii ekologisen romahduksen noidankehän sisällä. Kasvumme perustuu maapallon luonnonvarojen ylikulutukseen. Hirvilammi esittää, että meidän tulisi muuntaa tämä ekologisen ylikulutuksen noidankehä kestävän kehityksen onnenkehäksi (”virtuous circle of sustainable welfare”). Siinä ylikulutus korvautuu riittävällä kulutuksella ja kiertotaloudella, biodiversiteettiä suojellen, kestävällä maankäytöllä ja ilmastopäästöjä rajoittaen. Kasvuvetoisesta, omistamiseen perustuvasta taloudesta siirryttäisiin uudistavaan ”regeneratiiviseen” jakamistalouteen.

Mutta miten voimme luoda tämän uuden, kestävän hyvinvoinnin kehän? Haaste on suuri, koska koko järjestelmän perusta pitäisi muuttaa. Kuntatalous voi olla hyvä paikka testata ja toteuttaa tätä onnistumisen kehää: kunnan tasolla monia asioita voidaan toteuttaa ketterämmin kuin valtakunnan politiikassa. Tästä syystä kunnat ovat avainasemassa ilmastonmuutoksen torjunnassa ja kestävissä hankinnoissa. Samainen ORSI-hanke antoikin juuri vastikään politiikkasuosituksia ilmastobudjetointiin ja kuntien hiilineutraaleihin hankintoihin.

Kuva: Kestävän hyvinvointivaltion toiminnan peruskehä, jossa hyvinvointi tuotetaan planeetan ekologisen kantokyvyn rajoissa (Hirvilammi, 2020).

Hirvilammi ja Saikkonen peräänkuuluttivat myös visionäärisyyttä sekä politiikkaan että yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Viime aikoina suosiossa on ollut näyttöön perustuva politiikka, englanniksi ”evidence-based politics”, jossa päätökset pyritään pohjaamaan jossain jo koeteltuihin ratkaisuihin, joiden tiedetään toimivan kyseisessä tilanteessa. Kuitenkin haastavissa yhteiskunnallisissa murroksissa, kun asioita on uudistettava perusteellisesti, ei saatavilla ole aiempiin kokeiluihin perustuvia ratkaisuja, vaan politiikkaa on uskallettava tehdä visionäärisyydellä eli näkemyksellä siitä, mihin suuntaan kehitystä halutaan viedä. Kun visionäärinen politiikka perustetaan tieteelliseen tietoon ja tutkimukseen, on sillä parhaat edellytykset onnistua. Tutkijat muistuttivat, että ei hyvinvointiyhteiskuntaakaan lähdetty rakentamaan kokemukseen perustuen – koska kokemusta siitä ei ollut – vaan vahvalla visiolla siitä, että haluttiin rakentaa tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa ihmisistä pidetään yhteisesti huolta. Samanaikaisesti tulisi edistää sekä alhaalta-ylös (bottom-up) että ylhäältä-alas (top-down) ohjautuvia ratkaisuja eli sekä kaupunkilaisten ja yritysten itsenäistä kestävää toimintaa että lisätä kestävyyteen ohjaavaa regulaatiota hallitusti.

Jatkuvaa kasvua ja bruttokansantuotteen ongelmallisuutta yhteiskunnan menestyksen mittarina käsiteltiin konferenssin toisena päivänä professori Minna Halmeen (Aalto-yliopisto) ja Jouni Jaakkolan (Oulun yliopisto) välisessä dialogikeskustelussa ”Taboos in sustainability transitions”. Vaikka keskustelu oli erittäin mielenkiintoinen ja tarpeellista kritiikkiä vallitsevia oletuksia kohtaan, tuntuu että talouskasvukritiikki ja degrowth-ajattelu ovat edelleen varsin kaukana yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Kritiikkiä ja haastamista kuitenkin tarvitaan, jotta pysymme ”hereillä” emmekä sorru ajattelemaan, että vallitseva tila olisi ainoa mahdollinen. Kehittämisen mahdollisuutta on aina ja on tervettä ravistella totuttuja ajatusmalleja.

Kestävyystieteen päiviltä sai tänäkin vuonna aimo annoksen tietoa ja innostusta kestävyyskysymysten eteenpäin viemiseen – sekä ehkä hieman yllättäenkin paljon aivan suoria yhteyksiä kuntapolitiikkaan. Vastuullisen tulevaisuuspolitiikan edellytyksenä on kestävyyden eri näkökulmien syvällinen ymmärrys, ja siksi tällaiset kokoukset ovat erittäin tärkeitä myös politiikan toimijoille.

Konkreettisia toimia kestävyyden edistämiseen kunnissa käsitellään myös tänä keväänä julkaistussa kirjassa Ympäristökäsikirja kuntapäättäjille (Into Kustannus). Kuntavaikuttajat voivat vastata ympäristökriisiin satsaamalla asuntokannan energiatehokkuuteen ja sähköajoneuvoihin, julkiseen liikenteeseen, suojelemalla vanhoja metsiä ja metsittämällä joutomaita tai kutistamalla kunnan ruokapalveluiden hiilijalanjälkeä. Vahva ympäristökasvatus ja viestintä ovat tärkeitä kuntalaisten osallistamiseksi muutokseen.

Me haluamme olla mukana tekemässä visionääristä politiikkaa, jossa luonnon kantokyky nostetaan rohkeasti ensisijaiseksi ja jossa perinteiset vallitsevat oletukset esimerkiksi aineellisen talouskasvun välttämättömyydestä tai tuon kasvun suuruudesta voidaan kyseenalaistaa.

Oleellista on kuitenkin pitää kaikki kestävän kehityksen kolme elementtiä mukana, sillä yhdenkin niistä romuttuminen vaarantaa toisten tavoitteiden toteutumisen: meillä ei ole kestävää taloutta ilman toimivia luonnon ekosysteemejä eikä meillä ei ole sosiaalisesti kestävää yhteiskuntaa ilman kestävää taloutta. Sosiaalinen kestävyys eli maltilliset tuloerot ja kaikkien osallistaminen tukee myös taloudellista kestävyyttä. Kestävä kuntapolitiikka vaatii kokonaisvaltaista ja syvällistä kestävyyden eri elementtien tuntemusta.

Sanna-Liisa Sihto-Nissilä, Climate.now -opettaja (Aalto-yliopisto) ja hiilijalanjälkianalyytikko, kuntavaaliehdokas Espoosta

Meri Löyttyniemi, Kestävän kehityksen erityisasiantuntija (Aalto-yliopisto),kuntavaaliehdokas Espoosta